En ole yksinäinen. En sitten millään tavalla.
Rakkaitani näen joka päivä. Vaimon ja pojan kanssa, puhutaan, puuhataan ja puhistaan. Pojan kanssa käydään perjantaisin leikkipuistossa, jossa tapaan sekä aikuisia että lapsia. Roolipeliharrastuksen myötä pääsen juttelemaan aikuisten kanssa ihan aikuisten juttuja, velhoilua ja semmosta. Kavereitakin tapaan vaikka vähemmänlaisesti nykyään - ainakaan fyysisesti. Facebook ja IRC, onneksi olette olemassa.
Mutta silti tunnen itseni yksinäiseksi. Aika usein.
Huomaan yksinäisyyteni nimenomaan ihmisiä kohdatessani. Lääkärille tai satunnaiselle leikkipuistotuttavuudelle tulee kerrottua juurta jaksain kaikki kuulumiset. Puheen tulva on loputon, olen usein kärsimätön kuuntelemaan toista koska mulla hei! Mulla on asiaa! Ja se kaikki asia kumpuaa yksinolon tunteesta. Kuunnelkaa minua!
Varmaan on joku murrosjuttu tämäkin. Pitää käsitellä se ja eteen päin mennä sitten.
No. Seuraavan kerran kun nähdään, niin katsotaanpa kuinka innokaasti teille puhunkaan. Syvällsempikin analyysi olisi toki paikoillaan mutta nyt tältä yksinäiseltä loppuu aika kesken. Koska pitää mennä lattialle laulamaan ISOhämä-hämä-häkkiä pojalle.
On tää elämä kummiski hianoo sitte.
